Palanen Suomea
Lapsuuden kotini vieressä oli puutarhurin istuttama koivikko. Keväällä koivikko oli keltaisenaan voikukkia, kesäisin siellä kasvoi päivänkakkaroita ja kissankelloja ja syksyllä koivikolle antoivat lisäväriä kärpässienet. Kun koivikkoon keväällä ilmestyivät ensimmäiset pälvet, veljeni ja minä lähdimme kavereiden kanssa sinne retkelle. Äiti laittoi evääksi voileipiä ja antoi mukaan punaista limonadia ja karamellejä. Voi sitä iloa, kun istuimme viltillä ja nautimme eväitämme ensimmäisten auringonsäteiden lämmössä!
Samaa iloa tunnen Finland100Parkissa, jossa meillä on useampia koivuja. Käymme puistossa usein ihan muuten vaan, ottamassa valokuvia, joita lähetän myös Suomeen puita adoptoineille perheenjäsenille. Lapsuuden joka keväiset koivikkoretket ovat vaihtuneet viihtyisiksi puistopiknikeiksi ystävien kanssa.
Yhtenä Finland 100 -säätiön johtokunnan jäsenistä olen ollut mukana puistoprojektissa sen syntymästä asti. Muistan, kuinka paljaalta puisto näytti marraskuun sateessa juuri ennen sen avajaisia. Ja kuinka pieniä koivut silloin olivatkaan! Märkää syksyä seurasi kuiva kevät ja kesä. Maa koivujen välissä lohkeili kuivuudesta. Sydän syrjällään odotimme, miten puiden kävisi… Mutta Dirkin, Ruudin ja heidän apureidensa ansiosta koivut ovat selvinneet läpi kuivuuden, sateiden, myrskyjen ja pakkasten.
Nyt puisto kukoistaa valkorunkoisine, vehreine koivuineen. Puisto on kasvanut, sisäänkäyntiä juhlistavat upeat graniittipaalut, puiston suuressa keinussa kelpaa istuskella suuremmallakin joukolla ja hiljaisuuden lehdossa puolestaan voi halutessaan istua yksin omien ajatustensa kanssa. Komeassa lipputangossa liehuu sini-valkea viiri ja juhlapäivinä Suomen lippu. Keväisin puistossa kukkivat siellä täällä valkeat Suomi100-tulppaanit ja kielot. Puistosta on tullut meille palanen Suomea.
Auli Snikkers-Malinen
